Tämä juttu on alunperin kirjoitettu rotuyhdistyksen IRSKI-lehteen 1/2010. Sara on vuoden 2009 TOKO-irski ja tokotulokas

Kun meille kotiutui irskilapsonen viisi vuotta sitten, oli alusta asti selvää, että sen kanssa tultaisiin kokeilemaan eri harrastuslajeja. Pentu oli tempperamenttinen, omapäinen ja itsenäinen tapaus -ja minun ensimmäinen koirani- niinpä lähdimme ohjattuihin ryhmiin hakemaan oppia. Ensin kävimme vain leikkimässä muiden pentujen kanssa: irski oppi puhumaan koiraa ja minä sain vinkkejä ja vertaistukea pennun kasvatukseen. Siitä jatkoimme ensin pentujen ja sitten nuorten koirien tokokursseille. Vilkkaan ja pohjattoman uteliaan terrierin kanssa en aina päässyt helpolla. Sen keskittymiskyky ei riittänyt tunnin treeneihin ja noutajien ja paimenkoirien keskellä ei aina löytynyt yhteistä säveltä kouluttajien kanssa.

Mutta sinnikkäästi jatkoimme, kun huomasin, että kaiken sen nuoren koiran sähellyksen keskellä irskin päähän kuitenkin tarttui asioita ja se oppi joitakin asioita jopa hämmästyttävän nopeasti. Opin myös itse kouluttamisesta paljon. Tutustuimme toisiimme yhä paremmin niin kotona kuin koulutuskentillä ja meistä molemmista tuli esiin uusia puolia.

Lähdimme irskin kanssa molemmat täysin tyhjältä pöydältä, joten välillä tuli opeteltua asioita vähän kantapäänkin kautta, onnekseni irskini pääkoppa kestää toistoja ja virheitäkin minun taholtani. Välillä treenauksissa on ollut pidempiäkin taukoja, harrastimme myös muita lajeja, välillä taas pidimme yllä vain perustottelevaisuutta. Sen merkitystä en muuten voi painottaa liikaa meidän arkielämän kannalta: erittäin vilkas ja erittäin itsenäinen koira olisi todennäköisesti melko hankala tapaus, jos sille ei olisi opetettu ja siltä ei vaadittaisi tiettyjä käyttäytymissääntöjä. Esimerkiksi luoksetulon ja irtipysymisen harjoitteluun uhrattiin sen ensimmäisenä talvena useampi kuukausi. Sitkeyttä se totisesti vaati ja ehdotonta mustavalkoisuutta, mutta se tuotti kuin tuottikin toivotun tuloksen. Lisäksi arkitottelevaisuus on mukavaa ja helppoa aktivointia. Älykäs ja toimintatarmoinen irskini tykkää tehdä ja käyttää päätään. Minkään valtakunnan miellyttämisenhalua sillä ei ole, mutta se on onneksi helposti motivoitavissa.

Irskini on jo pitkään osannut alokasluokan liikkeet sen verran hyvin, että niitä pystyy tarvittaessa arkielämässä hyödyntämään. Vuosi sitten kuitenkin päädyimme tokokurssille, jonka kouluttaja oli yllättäen sitä mieltä, että ehdottomasti kokeet vaan tähtäimeen. Itse suhtauduin tähän vähintäänkin skeptisesti. Ei niin, etteikö irski liikkeistä selviäisi, mutta pysyisikö se kehässä ja miten omat hermoni tilanteessa kestäisivät? No niin siinä sitten kävi, että syksyn aikana kävimme testaamassa taitojamme yhteensä viidessä tokokokeessa, joista kolmesta saimme hyväksytyn tuloksen ja kahdessa itse keskeytin kokeen muutaman liikkeen jälkeen. Ensimmäisessä kokeessa hauskuutimme yleisöä, kun irski kävi kaksi kertaa kesken seuraamiskuvion omatoimisesti moikkaamassa tuomaria. Tämän jälkeen se on onneksi pysynyt kehässä. Pistemenetyksiä onnistuin sen sijaan ihan itse aiheuttamaan omalla hermoilullani jokaisessa kokeessa. Vaikka tämä irski ei ole missään nimessä paineistuvaa sorttia, niin jossain senkin raja varmasti menee, kun ohjaaja sekoilee seuraamisen käännöksissä, antaa vääriä käskyjä ja unohtaa kesken liikkeen mitä oltiin tekemässä. Todistettu siis on, että koira kyllä osaa, ohjaaja sen sijaan tarvitsee lisää treeniä!

Kokeissa vastaanotto on ollut lähes poikkeuksetta positiivista: vaikka suoritukset eivät tosiaankaan ole virheettömiä, ovat tuomarit yleensä pitäneet irskin täpäkästä tavasta tehdä. Toimitsijat ovat kiitelleet, kun tällaisen ”vähän harvinaisemman tokorodunkin” kanssa uskaltaudutaan mukaan. Tosin hauskojakin tilanteita on tullut vastaan. Eräässäkin kokeessa irskin koepöytäkirjassa luki rodun kohdalla irlanninsetteri. Siinä sitten naureskeltiin, että vähän on kitukasvuiseksi jäänyt. Terrierien epävirallisisssa tokomestaruuksissa tuomari ei edes tunnistanut rotua, mutta totesi että varsin hauskanoloinen vilpertti.

Tavoitteet meillä on edelleen varsin matalalla: tehdään yhdessä ja opitaan yhdessä. Harjoittelemme kuitenkin myös ylempien luokkien liikkeitä, sillä samojen vanhojen juttujen jankkaamisesta tylsistyy niin koira kuin ohjaajakin. Kokeista pyrimme nyt tänä vuonna saamaan alokasluokan ykköstuloksen ja mielellään useammankin, vasta sitten mietitään jatkammeko avoimeen luokkaan. Täysin rikkeettömiä suorituksia meiltä ei ehkä kannata odottaa, mutta itselleni onkin palkitsevinta se fiilis, jolla koira kehässä työskentelee: Sen vire pysyy hyvin yllä, se selvittää vähän hankalatkin paikat ja, mikä tärkeintä, sillä tuntuu olevan ihan oikeasti hauskaa!

Se, että me saimme kolmella III-tuloksella vuoden tokoirski –tittelin, on yhtä aikaa jokseenkin huvittavaa ja toisaalta surullistakin. Kukapa olisi uskonut vielä muutama vuosi sitten, että me, ”huutele sinä siellä, minä teen mitä minua huvittaa” –mentaliteetilla hetkittäin varustettu irskini ja minä -jopa näyttelykehässä hysteerisesti jännittävä ohjaaja- uskaltautuisimme kokeisiin tai varsinkaan saisimme sen hyväksytyn tuloksen. Toisaalta irskejä kuitenkin toivoisi näkevän huomattavasti enemmän näilläkin harrastusareenoilla, potentiaalia niissä aivan varmasti on!

Tokon harrastaminen on helppoa ja halpaa. Sitä voi yksinkertaisimmillaan tehdä kotona tai esimerkiksi omalla pihalla, tyhjällä parkkipaikalla tai hiekkakentällä. Välineitäkään ei namien ja lelujen lisäksi tarvitse, korkeintaan noutokapulat ja muovipömpelit ylempiä luokkia varten. Lyhyetkin treenihetket aktivoivat koiraa ja itse asiassa todennäköisesti sopivat tuntien treenejä paremmin lyhytpinnaiselle terrierille. Lisäksi olen sitä mieltä, että jokaisella koiralla on oikeus peruskoulutukseen ja vaikka ei irskiä harrastuskoiraksi olisi ottanutkaan eikä mitään kisatavoitteita itselleen aseta, on perustoko helppo tapa parantaa suhdetta koiraan ja oppia siitä lisää. Ja kukapa tietää, jos se tavoitteellisemman harrastamisen kipinäkin vaikka syttyisi siinä sivussa.

Riikka ja Sara

Jälkikommentteja:

Tämä teksti on kirjoitettu tammikuussa. Sen jälkeen on tokorintamalla tapahtunut paljon, mm. paikallamakuun ongelma saatiin korjattua ja olen oppinut muutenkin koirastani valtavasti lisää. Ja mikä parasta, se kaivattu ykköstulos tuli kuin tulikin  vuoden toisessa kokeessa! Ensimmäisessäkin se jäi aivan hilkusta kiinni (ilman päinjuoksua luoksetulossa olisimme saaneet ykköstuloksen). Uusia kujeita on mietitty jo ensi vuotta ajatellen, joten emme todellakaan ole jääneet laakereilla lepäämään.

Ja vielä kaksi asiaa, joita haluan aivan erityisesti painottaa tuohon yllä olevaan tekstiin liittyen: jokainen irski on oikeutetty aktiiviseen elämään ja jokaiselle saa opetettua asioita. Jos minun omapäiselle ja tempperamenttiselle, ihanalle, Saralleni, niin aivan varmasti kenelle tahansa.