sanoo pyörä pienen irskin päässä, kun joutuu tekemään ihan kummallisia juttuja.

Tänään treeneissä otettiin ensin melko koemainen paikallamakuu, jota edelsi myös luoksepäästävyys. Muuten meni tosi hyvin, mutta kun vierustoveria käytiin kesken liikkeen palkkaamassa, niin pakkohan se Saraakin oli, kun sen ilme näytti ihan kyrsiintyneeltä: siis kaverit saa ja mä en! En halunnut ottaa riskiä, että olisi keksinyt sieltä nousta. Toinen harjoitus tehtiin niin, että me ohjaajat kävimme nurkan takana piilossa ihan hetken ajan. Kaikki koirat pysyivät onneksi tosi hienosti rivissä, vaikka kaikille taisi olla ensimmäinen kerta tällaista AVO:n paikallamakuuta.

Noutoa jatkettiin siitä, mihin tiistaina jäätiin: kapulan pitoa kulmahampaiden takana, lyhyitä seuraamispätkiä sekä kapulan kiertoa. Lisäksi Sara tarjosi jo ihan kivasti oikeaa paikkaa sivulla, vaikka välillä tunkeekin itsensä ihan omituisesti mun taakse. Loppuun otettiin vielä heittoharjoitus, jossa koiran on siis tarkoitus pysyä paikallaan, kun kapulaa heitettiin ja ohjaaja nouti kapulan takaisin :D. Voitte uskoa, että kolme tällaista harjoitusta riitti saamaan Saran kierrokset niin korkeiksi, että sen lopulta paikallaan istumisesta palkaksi saama narupallo tapettiin ihan hillittömällä raivolla ja murinalla säestettynä.

Viimeisenä sitten kuivaharjoiteltiin täyskäännöstä, eli taas koira sai istua paikallaan ohjaajan tehdessä kuviota. Olin tosi tyytyväinen siihen, ettei Sara edes yrittänyt lähteä perään, vaan odotti hienosti, vaikka sen naamasta kyllä paistoi jonkinasteinen epäusko, että nyt se mutsi on ihan totaalisen seonnut, kun pyörii tuolla vaan itsekseen... Mutta hienosti meni täyskäännökset sitten koiraltakin.

Kaiken kaikkiaan olen tosi tyytyväinen Saran seuraamisiin tällä hetkellä. Jotenkin sellaista helppoa ja vaivatonta, eikä mun tarvitse yhtään huolehtia, että tuleeko se perässä. Loppukeväästä sillä oli selvästi pieni motivaatio-ongelma seuraamisen suhteen, mutta se onneksi korjaantui vietin nostatuksella, tihennetyllä palkalla ja sillä, että sitä kunnollista seuraamista myös vaadittiin. Täytyy toivoa, että sama fiilis pysyy myös seuraavassa kokeessa.

Tänään taas muistin (jos nyt sen joskus olen edes unohtanut) miksi Saran kanssa on niin kiva treenata: se on kärppänä paikalla samantien, kun kaivan treenikassin ja -liivin esiin, se pomppii tasajalkaa innosta ja jopa heiluttaa häntää riemuissaan, mikä on sille varsin harvinaista (hännänheilutus siis, ei riemuissaan oleminen). Koko kävelymatkan treenipaikalle se hakee omatoimisesti kontaktia ja treeneissä odottaa innolla seuraavaa tehtävää. Tätähän se ei ole aina ollut, nuorempana Sara oli erittäin itsenäinen ja välillä huomattavasti enemmän kiinnostunut ihan kaikesta muusta kuin musta. Mutta meistä on kasvanut vuosien varrella hyvä tiimi, vaikka itse sanonkin, ja väitän, että Saran mielestä hommien tekeminen jo itsessään on tosi kivaa, vaikka toki sillä hyvällä palkallakin on jotain tekemistä asiassa. Se selvästi nauttii siitä, että se pääsee käyttämään päätään ja puuhaamaan yhdessä, vaikkei sillä mitään erityistä miellyttämishalua olekaan. Se on oppinut, että kaikki kiva tapahtuu mun kautta ja yhteistyötä tekemällä. Periaatteessa meidän laji voisi olla mikä tahansa muukin, mutta itse satuin tykästymään tokoon, kun pelastuskoiralajien harrastaminen muuttui asuinpaikan vaihtumisen jälkeen käytännössä mahdottomaksi. Agility ei itseäni niin nappaa, vaikka Sara varmasti olisi ketterä ja näppärä koira myös siihen. Eniten agissa karsastan, liiallisen kilpailun lisäksi, sitä, että irski juuri nippanappa maksikokoisena joutuu hyppimään suhteessa vähän turhan korkeita esteitä. Ja meidän tämän hetkinen treeniryhmämmekin, terrierejä kolme viidestä, osoittaa että rotu ei ainakaan ole mikään este tokoiluun!